KUN MIKÄÄN EI RIITÄ

Näittekö sattumalta Supertähdet ohjelmassa Kiira Korven jakson? Kiira puhui jaksossa todella avoimesti siitä, miten hänellä on ollut usein riittämätön tunne. Miten hän on aina tavoitellut parempia ja parempia tuloksia, mutta ollut silti tyytymätön itseensä, vaikka muut eivät sitä missään nimessä olisi olleet. Hän puhui myös siitä, miten perfektionismi on ajoittain tuntunut todella vaikealta ja tehnyt hänestä stressaantuneen ja onnettoman.

Vaikka en voisi ikinä verrata omaa elämäntilannettani niihin paineisiin, joita kilpaurheilja kokee urallaan, niin tunnistin Kiiran puheista aika paljonkin piirteitä. Olen nimittäin jostain syystä aina suhtautunut esimerkiksi työasioihin todella vakavasti ja jatkuvasti aina haastanut itseäni sillä saralla. Kukaan ei ole minulta koskaan vaatinut yhtään mitään. Vaatijana olen aina minä itse. 

Tämä piirre minussa eskaloitui aika pahaan tilanteeseen ollessani vähän nuorempi. Kerroinkin blogiurani alussa todella avoimesti työuupumuksestani Irti Oravanpyörästä -postauksessa, joka herätti paljon hyvää keskustelua. Ymmärsin yhtäkkiä, miten moni muukin kärsi samantyyppisestä elämäntilanteesta kuin minä silloin. Harmikseni kaikki tämän postauksen upeat tarinat ja kommentit hävisivät blogimuutossa, mutta ne elävät kanssani aina. En koskaan unohda erästä tyttöä, joka kirjoitti minulle vielä erikseen vuosi sitten siitä, miten hän oli saanut juuri tästä tekstistäni voimaa tehdä muutoksen elämäänsä ja eli nyt paljon rennompaa, iloisempaa ja antoisampaa elämää. Tunsin niin suunnatonta iloa, että oma kokemukseni ja tekstini asiasta oli auttanut kääntämään jonkun toisen elämän parempaan suuntaan. Itku pääsee vieläkin kuin ajattelen asiaa. Se on ehdottomasti tänäkin päivänä isoin asia, mitä blogini on koskaan saanut aikaan. 

Vaikka itse onnistuin myös kääntäämään elämäni ympäri, ja teen tällä hetkellä unelmatyötäni, niin silti ajottain perfektionisti Kira nostaa päätään. Halusin esimerkiksi haastaa itseni bloggaamisessa myös uramielessä ja kokeilla siipiäni ihan omana yrittäjänä. Tiesin, miten valtavan paljon pelkästään mediamyynti veisi päivistäni aikaa, mutta halusin itse vastata kaikista projekteistani. Moni ei ehkä tule edes ajatelleeksi, että suurin osa yhteistöistäni onkin nykyään omia kehittelemiäni projekteja, joihin näen todella paljon aikaa ja vaivaa yhdessä yhteistyökumppaneideni kanssa. Rakastan ideoida ja toteuttaa erilaisia juttuja. Henkilökohtaisesti minusta on myös mielenkiintoista seurata, millä tavoin eri bloggaajat toteuttavat erilaisia yhteistöitä ja miten heidän omat henkilöbrändinsä vahvistuvat niiden myötä. Kaupallisuus on myös niin iso osa kaikkea media-alaa, että ilman sitä emme pystyisi nauttimaan ammattiblogeista, TV-sarjoista, radio-ohjelmista, naistenlehdistä ja muista inspiraatiota tuovista lähteistä. Ilman sitä minä en pystyisi kirjoittamaan teille tätä blogia, ainakaan säännöllisesti.

Tällä hetkellä perfektionisti Kiran isoin haaste onkin päivittäisten blogitekstien laatiminen. Uusi rooli yrittäjänä on nimittäin tuonut paljonkin erilaisia haasteita arkeen, vaikka kuinka rakastankin sitä mitä teen. On sanomattakin selvää, että päivät venyvät pidemmälle kuin ennen. Kukaan ei tee tällä hetkellä mitään puolestani. Pitkän päivän jälkeen istahdan vielä usein illalla koneelle ja käsittelen valokuvia useamman tunnin. Siinä vaiheessa kun saan kuvat valmiiksi, en aina edes keksi mitään erikoisen fiksua sanottavaa, vaan toivon kuvien puhuvan puolestaan. Siksi esimerkiksi eilen minuun kolahti jotenkin todella paljon, kun yhdeksältä illalla avasin kommenttiboksini ja siellä oli taas palaute siitä, miten blogini on nykyään niin tylsä, koska en kirjoita mitään mielipidetekstejä eikä postauksissa ole mitään oikeata asiaa. Sillä hetkellä minulta pääsi niin iso itku, "KUN MIKÄÄN EI RIITÄ" tunne valtasi minut täysin. 

Tajusin pienen itkuhetken jälkeen, että reaktioni ei johtunut kommentoijasta vaan itsestäni. Siitä miten olen koko ajan taas itse alitajuntaisesti hakannut itseäni siitä, että blogissani pitäisi olla juuri enemmän mielipideasiaa, henkilökohtaisia juttuja ja upeita uusia videoita, että saisin pidettyä teihin syvemmän kosketuspinnan. Kommentti jotenkin toi silmieni eteen oman pelkoni riittämättömyydestäni. Pitäisi olla vielä vähän parempi ja ahkerampi. Tälläiselle täydellisyyden tavoittelijalle tämänkaltainen ajattelu voi olla vaarallinen tie. Sen olen onneksi oppinut jo kantapään kautta. 

Puhuin tunteistani avoimesti jo heti eilen Snapchatin puolella ja sain teiltä todella kannustavia ja hyviä kommentteja. Kiitos vielä niistä, olette ihan mielettömän sydämellisiä ihmisiä! Myös äiti ja siskoni soittivat minulle ja pieni terapiasessio heidänkin kanssaan teki kyllä hyvää. On selkeästi hyvä sanoa ääneen, jos tuntuu siltä, että kuppi vuotaa vähän yli. Puhuminen tyhjentää sitä huomattavasti. Tähänkin olotilaani vaikuttaa moni tekijä. Isoimmassa roolissa toki kiireet sekä paineet ja tavoitteet joita olen taas asettanut itse itselleni. Joskus ihan pienikin asia saa tälläisessä mielentilassa kyynelkanavat auki. En varmasti ole yksin tämän kanssa. Käsi ylös jos vastaavanlaisia fiiliksiä on ollut! Parasta niissä hetkissä on juuri istua alas, itkeä, hengittää sekä puhua ääneen siitä mikä ahdistaa. Todennäköisesti sen jälkeen ahdistaa sata kertaa vähemmän, koska usein ongelma on pääkopassa sata kertaa pahempi kuin todellisuudessa. Puhumalla teet siitä todellisen. 

Tällä hetkellä opettelen elämään ihan uudenlaisessa työrytmissä ja heti kun se alkaa muuttumaan enemmän rutiininomaiseksi, niin myös päässä on lisää tilaa pitkille teksteille ja esimerkiksi juuri näille mielipidekirjoituksille! Vanhasta oppineena, aion kuitenkin antaa itselleni armoa ja aikaa. Tärkeintä on voida kuitenkin hyvin. Siitä syystä saatan joskus pitkän postauksen sijaan päivittää tänne jotain pientä ja mennä lenkille rentoutumaan! Muista sinäkin tehdä samoin. 

P.S Kiitos eiliselle kommentoijalle. Pienestä potkusta sain vähän kuppiani tyhjennettyä ja tämä teksti syntyi. Toivon, että tämä teksti muistuttaa kaikkia siitä, että kukaan ei ole täydellinen eikä pidäkkään olla. Ole itsellesi armollinen.